Vuonna 2001 albumin 'Itse' ilmestyessä joku saattoi hyvinkin luulla, että Ajattara on vain jonkinlainen tuolloin vielä Amorphiksessa vokalisoineen Pasi Koskisen yhden albumin sivuprojekti. Nyt noin kahdeksan vuotta ja kuusi albumia myöhemmin lienee viimeistään sopivaa myöntää, että Ajattara on tullut jäädäkseen, halusipa joku tätä tai ei. Vuosien varrella Ajattara on luottanut pääasiassa tunnistettavaan tummanpuhuvan metallinsa ja suomenkielisien sanoitustensa yhdistelmään, mutta jo vuonna 2007 julkaistu Kalmanto osoitti Ajattaran venyvän hieman muihinkin sävyihin. Nyt kun Ajattara on kulkenut perusvarmojen albumien, joulusinkkujen ja pienien rajojen rikkomisienkin läpi, lienee 'Noitumaa' ainoastaan sopiva irtiotto tähän linjaan, kyseessä kun on akustinen albumi.

Niin omituiselta kuin ajatus akustisesta Ajattara-albumista tuntuukin, eivät tällaiset syrjähypyt ole äärimetallisemmillakaan suunnilla kovin uusi asia. Kukapa saattaisi unohtaa vaikkapa Ulverin kahden black-metallisimman albuminsa välillä julkaiseman Kveldssangerin tai vaikkapa Finntrollin vekkulin Visor Om Slutetin. 'Noitumaan' tarkoituksena on mitä ilmeisimmin siirtää hieman tällaisessa hengessä Ajattaran olemus mahdollisimman tinkimättömästi akustiseen muotoon, karsimatta tuumaakaan bändin tunnistettavimmista tunnelmista tai raskaudesta. Tässä Ajattara itse asiassa onnistuu kohtalaisesti varsinkin edellisen albuminsa huomioiden, 'Noitumaa' kun liikkuu lähinnä kuriositeettimaisen mielenkiintoisuuden ja toivottavasti tahattoman koomisuuden välimaastossa. Kieltämättä 'Noitumaassa' on monella tavalla kyse juurikin niin totutusta Ajattarasta kuin olla voi ainoastaan akustiseksi muunnettuna, mikä onkin juuri se albumin kaikkein suurin kompastuskivi.

Monesti on puhuttu siitä, kuinka kaikkein massiivisin ja kaikkein minimalistisin musiikki ovat niitä kaikkein vaikeimpia äärimmäisyyksiä työstää onnistuneesti. Ajattaran kohdalla sen keskiraskas tummanpuhuva metalli on onnistunut parhaimmillaankin vain kelvollisesti, eikä 'Noitumaan' perusteella bändillä ole kovin suuria rahkeita akustisuuden loppuun asti viemiseen. Ajattaran akustinen sointi on kieltämättä juuri sopivan raskas bändin tunnelman säilyttämiseksi muhevine akustisine kitaroineen, jousineen ja sopivan orgaanisine rumpuineen, minkä ohella myös vokalisointien karuus korostuu lähinnä albumin luonteen vuoksi. Puhtaasti sävellyksiltään 'Noitumaa' on kuitenkin lähinnä suossa rämpimistä muutamia onnistuneempia välähdyksiä lukuun ottamatta. Albumi käynnistyy lähinnä jäätävällä kappaleella 'Keuhkot', kunnes 'Massat' herättää hieman toivoa albumin linjasta ja pian perään 'Mitä kuolema parantaa' tiputtaa tason taas entiselleen. 'Noitumaa' nostaa päätään aavistuksen verran, kun 'Saatana palvoo meitä' ja 'Ikuisen aamun Sara' ovat oikeastaan ainoat albumin idean kunnolla lunastavat yksilöt. Pian tämän jälkeen onkin helppoa huomata, kuinka koko albumi alkaa olla kuultu, kun lähinnä 'Kielletyn sanat' ja 'Lammas' onnistuvat vielä levyn lopullakin yllättämään luokattomuudellaan, jota albumin orgaaninen soundi ei vain onnistu peittämään.

'Noitumaa' on oikeastaan juuri sellainen albumi, millaiseksi Ajattaran akustisen albumin ensimmäisistä viitteistä saakka osasi kuvitellakin. Jollakin tavalla albumi on kyllä mielenkiintoista kuultavaa tasan kerran ja muutamat sen akustiset black-metallilta haisevat sovitukset ovat aidosti onnistuneitakin, mutta suurin osa albumista kuuluu lähinnä mitäänsanomattomuuden ja pökkelön tyhjän uhoamisen välillä haparoidessa. Albumin varrella on toisinaan vaikeaa tehdä itselleenkään selväksi, kuulostavatko jotkin yksittäiset vokalisoinnit tai sovitukset synkiltä vai huvittavilta, mikä saattaa Ajattaran mustan huumorin tuntien olla tarkoituskin. Kun tällaisen albumin paras puoli on ehdottomasti sen hyvinkin onnistunut äänimaailma, kertoo se itse musiikista ja sovituksista ihan tarpeeksi.