Niin kutsuttu post-metal elää näinä päivinä elinvoimaisena. Lähinnä Isiksen ja Neurosiksen vanavedessä tyylilajille uskollisia bändejä on putkahtanut vähän joka suunnalta ja enemmälti vaihtelevalla laadulla. Laatua genressä vaaditaan, sillä useimmat bändit ovat pohjimmiltaan vain köyhää Isis-kopiointia. Brooklyniläinen Tombs yrittääkin hieman tuoreempaa ilmaisua debyytillään Winter Hours. Perinteisesti joko leijuvaa tai murskaavaa – tai monissa tapauksissa molempia – metallia lupaava post-metal nimike saakin Tombsin käsittelyssä peräänsä varsin vahvan black metal-leiman. Asetelma vaikuttaa ainakin näin aluksi melko mielenkiintoiselta, joten katsotaanpa mitä Winter Hours pitää sisällään.

Tombs kertoilee levynsä kuulostavan erinäisiltä post-rock ja -metal bändeiltä, mutta myös Deathspell Omegalta. Post-metal yhdistettynä kyseisen bändin tyyliseen black metalliin ei kuitenkaan ole se mitä levy tarjoaa. Sisimmissään Winter Hours jakautuukin lähinnä perinteisempään murskausmateriaaliin, molemmista siteeratuista genreistä muistuttavaan rämistelyyn ja hieman groovaavampaan meininkiin. Levy alkaakin viimeksimainittua edustavalla tyylikkäällä Gossamerilla, jossa tempo on nopeahko, mutta black metallin puolelle ei vielä valuta. Vokalisti huutaa varsin mallikkaasti, joskin tavanomaisesti. Riffittelyä voi luonnehtia juurikin groovaavaksi ja levyn avaajaksi kappale toimii hyvin. Tästä eteenpäin jatketaankin sitten albumia dominoivalla tyylillä, eli hyvin paljon black-rymistelyyn kiihtyvää materiaalia on kyseessä, mutta tyylillinen pohja lepää vakaasti myös siellä Isiksen perinnössä. Vahvojen kitaravallien jyräyksestä vaihdellaan siis hyvinkin nopeaan ja ankaraan paukutteluun sahariffien lennellessä ja vokalistin vaihtaessa ilmaisuaan murinan puolelle. Puolivälissä pysähdytään fiilistelemään lyhyen väli-instrumentaali Story of a Roomin kanssa, joka tuo hyvin vahvasti mieleen ruotsalaisen Cult of Lunan uusimman levyn instrumentaalit. Suoraa kopiointia ei kyseessä kuitenkaan ole ja melodiaan on panostettu mukavasti.

Levy kallistuu vähän mielenkiinnottomampaan suuntaan puolivälin jälkeen, ja The Divide onkin kaikessa tylsyydessään hyvin perinteinen kappale genren saralla. Meininki jatkuu vastaavan “perinteikkäällä” Merrimackilla, mutta kyseessä on sentään hieman mielenkiintoisempi tekele mukavalla kitaraliidillä varustettuna. Hitaasti käynnistyvä Filled With Secrets palaa vielä mustempaan ilmaisuun ja yrittää kiihdyttää levyä vielä vähän parempiin sfääreihin, mutta turhaan: alun kappaleista tämä ei vie voittoa. Seven Stars the Angel of Death on levyn muusta materiaalista hieman irtiottoa yrittävä kappale, eikä sen yritys yhdistellä groovaavuutta ja keskitempoisuutta ole ollenkaan huono. Saldoksi jää siis varsin räväkkä alku ja tylsempi loppupuoli. Levy ei kuitenkaan varsinaisesti pääse tylsistyttämään, sillä kyseessä on vain 37min rykäisy. Tämä nouseekin levylle hyvin vahvaksi plussaksi. Tuotannollisesti liikuskellaan miellyttävissä vesissä: levy soi tarvittavan raskaasti, mutta tilaa annetaan joka osa-alueelle vahvoista kitaravalleista huolimatta, eikä bassoakaan jätetä huomiotta. Vokalisti Mike Hill hoitaa hommansa perusvarmasti, mutta parempaakin jälkeä voisi olla. Täyttä huutoa ei levy kuitenkaan ole ja välillä kuullaankin aavistuksen pehmeämpää ilmaisua. Mistään herkistelystä ei ole kuitenkaan kyse, vaan varsin tiukalla linjalla pysytään. Ajoittain tästä osastosta tuleekin mieleen häiritsevästi ja täysin odottamattomasti Paradise Lostin Nick Holmes, vaikkei herrojen laulutyyleissä ole mitään yhteneväisyyttä.

Täyttä juhlaa Winter Hours ei ole, mutta levylle on kuitenkin eksynyt muutamia varsin päteviä veisuja, aloitusraita etunenässä. Bändin omaksumassa tyylissä on kuitenkin jotain omaperäistä, eikä sen ulottuvuudet selvästikään ole vielä loppuunkaluttuja, joten Tombsilta voinee jatkossa odottaa hieman monipuolisempaa ilmaisua. Perusasiat ovat kuitenkin kunnossa joka osalta, joten lupaavaa jatkoa lienee odotettavissa.