Tietyt bändit ne osoittautuvat ajan kanssa yllättäviksi tapauksiksi yllättävillä tavoilla. Kun Total Devastationin debyytti tuli aikanaan vastaan, tuli bändi toivotettua tervetulleeksi metallitarjonnan vahvuuteen ja samalla oletuksena oli kuitenkin, että bändiltä tultaisiin kuulemaan samalla hengellä death-metallia jatkossakin. Jo toinen albumi kuitenkin osoitti, että Total Devastation ei näyttänyt kaikkia puoliaan vielä debyytillään ja kolmas albumi Wreck teki viimeistään selväksi, että Total Devastation tulee uudistumaan jokaisella albumillaan jopa ratkaisevilla tavoilla. Merkittävintä tämän kaiken keskellä on kuitenkin ollut se, kuinka Total Devastation on tyylin muuttumisen ohella kyennyt runttaamaan jatkuvasti tiukempaa jälkeä ihan metallin perustasoilla saakka ja nyt Honour the Disorderiin ehdittyään Total Devastation osoittaa, että kuinka ainoa sääntö on se, ettei sääntöjä juuri ole.

Total Devastationin itsensä mukaan Honour the Disorderilla tapahtunut muutos olisi saattanut olla jopa todella radikaalilla tavalla suurempi juuri monimtukaisemman metallin suuntaan, mutta tätä ei päästetty tapahtumaan ja koko albumi meni ainakin kerran uusiksi. Harppaus saattoi siis pienentyä hieman, mutta kyllä eroa tehdään aiempaan vähintään yhtä paljon kuin edellisienkin levytysten välillä, ellei jopa selvästi enemmän. Honour the Disorderilla Total Devastation soundaa hieman industrial-sävytteiseltä yhdistelmältä vanhan koulukunnan ruotsalaista death-metallia, johon on sotkettu mukaan juuri rapakon takaista thrashia ja jopa metalcorea. Tuloksena ei ole todellakaan mitään pomppuriffeihin ja kertosäkeisiin luottavaa hempeilyä, vaan Total Devastationmaisella mausteella riffeiltään monipuolista ja soundiltaan persoonallista jälkeä, jossa kokeilun ilojakaan ei ole unohdettu. Kun Total Devastation ei ole bändinä tai soundiltaan astunut ainakaan taaksepäin laadussa, on tämä kehitys enemmän kuin tervetullutta.

Vaikka Honour the Disorder vaikuttaa melko tutulta Total Devastationilta uudella otteella ainakin päällisin puolin, osoittautuu albumi lopulta tyyliltään ja hengeltään yllättävän säröiseksi ja murjovaksi albumiksi. Kaikilla aiemmilla albumeillaan Total Devastation on onnistunut sekoittamaan tiukan antinsa sekaan myös hieman vähemmän kestäviä ja tasaisempia kappaleita, kun taas Honour the Disorderilla kokonaisuus rakentuu ennemmin linjaltaan hieman tasaisempaan laatuun. Total Devastation vaikuttaisi olevan edelleen lähes vahvimmillaan, kun se lähtee tykittämään suoraan asiaan High on Warilla, Nation of Ratsilla ja Bend in Shapella. Honour the Disorderin yllättävimmäksi puoleksi itse tyylin laajenemisen ohella muodostuu kuitenkin se, kuinka ne lujimmat kappaleet löytyvät kuitenkin We Want to Believen, White Waterin, What Remainsin ja Honour the Disorderin suunnalta hieman laajemmalla runttauksella rakennetuista kappaleista. Total Devastion on Honour the Disorderilla kehittymässä bändiksi, joka ei tyrmää yhdellä iskulla, vaan malttaa keskittyä hakkaamaan joka puolelle kehoa.

Tiettyyn rajaan asti Total Devastationissa on myös Honour the Disorderilla kyse nimenomaan uudistuneesta bändistä ja monipuolistuneesta ilmaisusta itsestään, mutta hetkittäin bändi onnistuu pitkästä aikaa kuulostamaan hieman enemmän vaikuttajiltaan, kuin varsinaisesti omalta itseltään. Tämä ei nouse Honour the Disorderilla missään tapauksessa erityisen kielteiseksi puoleksi, minkä sijaan albumi nousee ehdottomasti tyyliltään kaikkien edeltäjiensä edelle, kun taas silkassa primitiivisimmässä ja perusteellisimmassa annissa riffien tapaan jäädään tuuman verran edellisen albumin taakse. On oikeastaan parempi, ettei Total Devastation ole missään vaiheessa loikkinut suoraan ilmaisusta toiseen, minkä sijaan bändin tasaisen rikas evoluutio on johtanut uuteen ilmaisuun albumilta toiselle, mutta näin rujolla tyylillä se hieman ankarampikaan harppaus ei olisi välttämättä pahitteeksi.