On se maailma ihmeellinen paikka, kun Rytmihäiriön kaltaisesta kulttibändistä voi nykyaikana tulla jopa jonkinlainen ilmiö. Ainakin hieman. Jo vuodesta 1988 saakka melkein yhtenäisellä linjalla operoinut Rytmihäiriö on muuttunut elinaikansa kuluessa todella paljon, mutta se tietty huuruinen olemus on pysynyt mukana lähestulkoon aina. Rytmihäiriön ensimmäisen ja toisen aikakauden välille on kuitenkin muodostunut jatkuvasti suurempi ero, mitä enemmän julkaisuja bändille on sitten vuoden 1998 "reunionin" kerääntynyt. Vaikka bändin vanhin tuotanto ei olekaan allekirjoittaneelle oikeastaan millään tavalla tuttua, nousi Rytmihäiriö melko nopeasti korkeaan arvoon 'Surmaa kännissä' EP:n ja 'Saatana on herra' kokopitkän jälkeen. Vielä näillä albumeilla Rytmihäiriön surmacoreksiksin kutsuttu muutaman eri metallilajin, punkin ja jopa hardcoren Gambinan huuruinen ristisiitos toimi todella omalaatuisella tavalla, mutta sittemmin jotain tapahtui kuin ennalta arvaamatta. Bändin kolmas kokopitkä 'Seitsemän surman siunausliitto' osoittautui nopeasti melko tasapaksuksi kokonaisuudeksi ja persoonattomimmaksi Rytmihäiriöksi tyylillisesti, minkä myötä oli vaikea ajatella, miten tulevaan pitäisi suhtautua.

Jossain 'Saatana on herra'- ja 'Seitsemän surman siunausliitto'-albumien nurkilla tapahtui se murros, kun Rytmihäiriön soundi muuttui merkittävästi ja samalla myös sävellykset alkoivat laajentaa kontrastiaan merkittävästi. Viimeistään 'Seitsemän surman siunausliitto' alkoi saada aikaan sellaisen mielikuvan, että jokin on mennyt pahasti pieleen ja Rytmihäiriö on tavallaan musikaalisesti parantumalla ja soundillisesti eheytymällä menettänyt sen uhkaavimman ja rosoisimman särmänsä. 'Sarvet, sorkat, salatieteet' ei muuta tätä ajatusta täysin, mutta heilauttaa Rytmihäiriön jälleen edellisen albumin keskinkertaisuudesta sinne myönteisemmälle puolelle. Keskellä albumin jatkuvasti monipuolistuvaa Rytmihäiriötä kaipaa toki edelleen sinne repivämmän ja hullumman annin äärelle, mutta samalla Rytmihäiriön tapa yhdistellä entistä surmacoreaan yhä monipuolisemmin esimerkiksi thrashin tarttuvuuteen, punkin suoraviivaisuuteen ja jopa jatkuvasti voimistuvaan melodisuuteen alkaa viimein saada muotoja, joissa vanhan Rytmihäiriön varjo ei heittäydy liian voimakkaasti uudempien tuotoksien ylle. Täyteen juhlaan 'Sarvet, sorkat, salatieteet' ei ehkä yllä, mutta se on sävellyksiltään ja soundeiltaan jo tasaista jälkeä, minkä ohella erityisesti soitto, vokalisoinnit ja lyriikat alkavat saavuttaa ihan uudenlaisia Rytmihäiriö-ulottuvuuksia.

'Sarvet, sorkat, salatieteet' vaikuttaisi olevan albumi, jolla Rytmihäiriö alkaa pikkuhiljaa siirtyä pois siitä välivaiheesta, jossa ei enää oikein tiennyt, hylätäkö bändin kokonaan sen uusien tuulien takia vai yrittääkö hyväksyä uuden annin ihan eri asenteella. Parhaiten tämän voi huomata siinä vaiheessa, kun 'Sarvet, sorkat, salatieteet' nousee parhaimmilleen juuri niissä kaikkein vähiten vanhaan Rytmihäiriöön taipuisissa sävellyksissään. On hieman harmillista, että myös 'Sarvet, sorkat, salatieteet' sisältää edeltäjänsä tavoin niitä todella mitättömiä kappaleita, joista yli hypittäviksi jäävät monesti ainakin Lähimmäistä lähietäisyydeltä, Jumalaton näytelmä, Lupa tappaa humalassa ja Viina teettää. Sen sijaan albumi nousee parhaimmilleen juuri mainitulla tavalla "epä-Rytmihäiriömäisillä" sävellyksillään Sataa Gambinaa, Gambina O.D., Siriuksen Samurai ja Tein henkirikoksen, eivätkä myöskään hieman enemmän sinne vanhaan päin suuntaavat Laitapuolen hyökkääjät ja Sorkat heiluen Helvettiin jää juuri tästä jälkeen. 'Sarvet, sorkat, salatieteet' ei välttämättä ole ihan niin täysvaltainen kokonaisuus, kuin voisi Rytmihäiriöltä toivoa, kun mukaan on eksynyt todella tasapaksua ja jopa riffien tasolla mielikuvituksetonta jälkeä, mutta albumi kantaa melko hyvin kestonsa jo parhaimmistonsa voimin. Ei silkkaa humalaa, ei silkkaa krapulaa.

On mahdotonta sanoa, että 'Sarvet, sorkat, salatieteet' olisi se lopullinen albumi, jolla vanhan haikailemiset voi jättää Rytmihäiriön kohdalla lopullisesti taaksensa. Juuri mainitut EP:t ja jo hieman uuteen antiin taipunut 'Saatana on herra' edustavat edelleen sitä hullumpaa ja törkeämpää Rytmihäiriötä, mutta 'Sarvet, sorkat, salatieteet' asettuu ehdottomasti edeltäjänsä edelle ja nostaa Rytmihäiriön ainakin pääosin takaisin jaloilleen. Pahimmillaan albumin anti on ehkä edelleen hieman liiankin tavanomaista ja tasapaksua, kun Rytmihäiriö tyytyy aivan liian perinteisiin ja omalaatuisuuttaan liika väheksyviin ratkaisuihin. Parhaimmillaan albumilla verestetään kuitenkin juuri sitä ehtaa Rytmihäiriötä ja mikä parasta, tuodaan mukaan juuri sitä kaivattua uudistusta erittäin toimivassa muodossa, mihin Rytmihäiriö vaikuttaisi nyt muutaman albumin ajan pyrkineen. Jos Rytmihäiriö parantuu ja monipuolistuu vielä tästä, voi tulevaisuus olla hyvinkin tarkastamisen arvoista. Jo 'Sarvet, sorkat, salatieteet' on ehdottomasti sitä parempaa Rytmihäiriötä ja vaikka kokonaisuus ei ihan tiukimmalla tavalla hyviin mittoihin ylläkään, ollaan jo nyt selkeästi myönteisemmällä puolella kuin aiemmin.