Vuohivasara on joko maailmanhistorian paras tai huonoin nimi bändille. En ole vielä tähänkään päivään mennessä päättänyt, mikä on asian todellinen laita. Vuohivasara on myös vaasalainen kokoonpano, joka on perustettu vuonna 2003 ja joka on julkaissut ennen ensimmäistä albumiaan kaksi demoa ja yhden splitin. Ketään ei tuskin yllätä, että Vuohivasara soittaa black-metallia, mutta sen sijaan varsinkin aluksi arvoitus on se, minkä sortin mustaan metalliin Vuohivasara todellisuudessa pyrkii. Suoraan sanoen Vuohivasaran ensimmäiseen albumiin tuli ihan ensimmäisenä suhtauduttua lähinnä aloittelevan bändin demona. Ei niinkään lopullisen laadun, kuin tietynlaisen lopullisesti leimaamattoman tyylin ja bändin ulkomusiikillisten tekijöiden ansiosta. The Sigil on kuitenkin Vuohivasaran ensimmäinen ja lähes 37-minuuttiseen kestoon yltävä debyytti, josta ei yllätyksiä juuri löydy.

Vuohivasara aiheuttaa pieniä ristiriitoja tyylinsä suhteen lähinnä omilla ratkaisuillaan. Bändi ei välttämättä sävellyksiltäänkään suuntaa sinne ihan primitiivisimpään black-metallin maastoon, mutta The Sigililta ei kannata todellakaan odotella minkään sortin silittelyä. Sen sijaan Vuohivasaran todellinen anti määrittyy vasta musiikin ja tuotannon kautta. Tyylinsä puolesta Vuohivasara nimittäin suuntautuu juuri sinne keskinopean ja melkoisen ankaran black-metallin suuntaan, jossa tärkeimmiksi tekijöiksi nousevat ainakin paperilla tunnelmat, ehdottomuus ja riffien tyylikirjo. Vuohivasaralla on hallussaan melko omanlainen yhdistelmä primitiivisyyttä ja pientä melodisuutta juuri riffeissä, minkä myötä onkin hieman omituista, ettei bändi saa musiikillaan aikaan oikein minkäänlaisia tunnelmia. Yksi syy tälle saattaa olla soundien onnettomuus, sillä tällä puolella on pyritty ilmeisesti jonkin sortin alkukantaisuuteen, minkä sijaan tuloksena on lähes muovista röpelöisyyttä. The Sigil soundaakin siltä, kuin se olisi tuotettu kuulostamaan huonolta.

Tietyillä tasoilla Vuohivasara pääsee kuitenkin jopa yllättämään, ainakin hetkittäin. The Sigil on ehkä hieman ponneton ja jopa tavanomainen kokonaisuus, mutta yksityiskohtien tasoilla Vuohivasara onnistuu luomaan jopa muuta, kuin hieman koulukirjamaista black-metallia. Jos albumin tuotanto nostaa jo tiettyjä seiniä vastaan albumin tunnelmille, ei melko merkityksettömästä soitosta tai sitäkin merkityksellisemmistä vokalisoinneista voi löytää juurikaan enempää voimaa tai rajuutta, kuin levyn soundeistakaan. Vuohivasaralle on kuitenkin annettava sen verran myönteistä palautetta, että muutamia maistuvia kappaleita ja varsinkin kappaleiden osioita levyltä löytyy, vaikka se lopullinen tunnelma jääkin monin paikoin saavuttamatta. Tällaisia puolia The Sigililta löytyy ainakin Binding Tabletin, Rising Cainin ja Tempus Eversionin verran koko kappaleen muodossa, minkä lisäksi Drawing in the Darkness, Carved in Veins ja Glare of Twilight onnistuvat tuomaan esille hetkittäin sitä hieman omaperäisempää Vuohivasaraa.

The Sigil saattaisi olla kelvollinen tai parhaimmillaan hyvä teos, jos se olisi neljän tai viiden kappaleen pituinen demo tarkalleen tässä muodossa. Kun puhutaan kuitenkin kokopitkästä albumista yhdellätoista kappaleella ja albumin kontekstilla, ei Vuohivasara pääse oikein mihinkään. Albumi muodostuu lähinnä harvojen hyvien puolien ja sitäkin vaivaavimpien huonojen puolien jatkuvasta taistelusta keskenään, mikä ei johda mihinkään hyvään. Monin paikoin Vuohivasara lähinnä junnaa tasapaksussa black-metallissaan niin kaavamaisesti ja tunnelmattomasti, ettei sävellyksistä voi löytää oikein mitään, mikä määrittelisi sen Vuohivasaraksi. Onneksi niitä omalaatuisempiakin hetkiä löytyy joukosta. Juuri tämän myötä voikin vain toivoa, että Vuohivasara löytää joskus sen luovan hulluutensa sekä omalaatuisuutensa tai black-metallisen syvyytensä, jolla se voisi korvata jopa nimensä.