Vuosi 2007 on ollut suotuisa demo-rintamalla vaikuttaneille nuorille ja vähän vanhemmillekin lupauksille. Varsinkin kotimaisella kentällä levyttämään ovat päässeet monet bändit, joiden genre ei ole ollut ainakaan liian edustettuna kotimaisessa raskaan musiikin tarjonnassa ja liittyi tämä raskaan musiikin suosiolliseen aaltoon tai ei, on tästä ollut paljon hyviäkin seurauksia. Viime vuonna ilmestyneen Adastran Eyes of the Night-demon jäljiltä olikin erittäin mieluisaa huomata, että vuosi 2007 toi tullessaan Adastralle levytyssopimuksen ja siinä rytäkässä myös bändin ensimmäisen albumin. The Last Sunsetin ei luulisi olevan ainakaan kovin hätiköity kokonaisuus, sillä Adastra on työskennellyt hieman power-metal vivahteitakin sisältävän heavy-metallinsa parissa jo vuodesta 2001 alkaen. Kotimaisittain juuri perinteisellä heavylla ja varsinkin powerilla höystetyllä ääripäällä on ollut tapana vaipua hieman tavanomaisuuksiin, joten The Last Sunsetilla voi vain toivoa, että Adastran vahvuudet riittävät luomaan tarpeeksi vahvan albumin.

Jos perinteistä melodista heavya haluaa, niin sitä Adastra todellakin tarjoaa. Sekä hieman yllättävässä, että pääasiassa vähemmän yllättävässä mielessä. Aiempiin mielikuviin verrattuna Adastra pohjautuu todellakin paljon enemmän heavy-metalliin, vaikka mukana onkin joitakin power-metalliin taipuisia komppeja ja melodisuuksia. Parhaita puolia Adastrassa ovat sen melodisuus, harmonisuus ja tarttuvuus, jotka vievät hyvin helposti mukanaan ja kun tähän lyödään päälle vielä melkoisen hyvä vokalisti Ville Siikamäki, on melkoisen kulkeva heavy-metal paketti valmis. Adastran suurimmaksi ongelmaksi voikin muodostua lähinnä sen tavallisuus, sillä mitään uutta bändi ei todellakaan tarjoile, eikä Adastra edes toteuta tyyliään sillä kaikkein parhaalla mahdollisella tavalla, mutta ytyä bändissä silti on mukavasti. Sekä kappaleissa, soitossa että tuotannossa on vielä roimasti parantamisen varaa ja ei se oman ulottuvuuden lisääminenkään tekisi lainkaan pahaa bändille, sillä tällaisenaan jälki jää hieman ohuenlaiseksi. Perustasolla Adastra tarjoaa kuitenkin juuri sitä itseään, eli tarttuvia kertosäkeitä, menevyyttä, melodisuutta ja harmonioita, joten mitä muuta heavylta voisi kaivatakaan?

Adastran ongelmaksi ei nouse niinkään sen tavallisuus, vaan ennemminkin liiallinen keskitiellä kulkeminen vailla lopullisia vahvuuksia. Adastran The Last Sunsetilta ei nimittäin löydy erityisen melodista tai raskasta antia, ei sen suurempia tunnelmia tai toisaalta äärimmäisen timanttisia melodioitakaan, joten tietynlaisia irtiottoja tältä "kultaiselta" keskitieltä toivoisi otettavan. Yksittäisten kappaleiden kohdalla tämä ei nouse varsinaisesti ongelmaksi, kun varsinkin Visions of Armageddon, Lady Pain, Fight Against Time, Get Back to the Ring, Adastra ja massiivisempi The Sun nousevat melkoisen toimiviksi yksilöiksi, mutta kun vastaavaa jälkeä tungetaan yhdeksän kappaleen albumi täyteen vielä Stood My Groundin ja Loving Me to Deathin kaltaisien tavallisuuksien kera, ei kokonaisuus oikein seiso omilla jaloillaan. Vaikkei mukaan tarvitsisikaan välttämättä tunkea äärimmäisiä progeiluja, omalaatuisia instrumenttivalintoja tai vastaavaa, on The Last Sunset hieman liiankin tuttua ja turvallista herättääkseen lopullista kiinnostusta, vaikka potentiaalia vieläkin paremmalle jäljelle löytyy. Kiusallista onkin juuri se, kuinka monien palasten ollessa jo paikallaan, eivät ne oikein pysy kasassa.

The Last Sunset on monella tavalla selvä debyytti, mutta toisaalta Adastran demo-taustan huomioiden bändiltä olisi toivonut kuulevansa selvästi omalaatuisempaa ja parempaa jälkeä. Omalaatuisuudessa ei ole kuitenkaan aina kyse genren rajojen rikkomisesta, sillä perus heavy-metallia voi tehdä omaperäisestikin eksymättä silti liian kauaksi lajin juurista tai toinen vaihtoehto on sitten tehdä sitä tavallistakin tavallisempaa heavya erittäin hyvin. Adastra ei onnistu olemaan oikein erityisen tunnistettava bändi muuten kuin tiettyjen soitannallisien seikkojen ja vokalistinsa takia, eikä ainakaan The Last Sunset sisällä niin erityisiä kappaleita, melodioita, kertosäkeitä tai tunnelmia, että albumi jäisi erityisen mahtavasti mieleen siltäkään kannalta. Juuri tällaisissa tilanteissa on vaikeaa päättää, miten paljon albumista loppujen lopuksi pitää. Näin ollen The Last Sunset jääkin johonkin tälle välille, sillä se sisältää toisaalta mukavasti rullaavaa ja tarttuvaa perus heavy-metallia, mutta ei mitään sen enempää tai vähempää.