Kun puhutaan progressiivisesta rockista ja joku mainitsee Rushin, lentelevät albumien nimet 2112:n, A Farewell to Kingsin, Hemispheresin, Permanent Wavesin, Moving Picturesin, Signalsin ja muiden tapaan suuntaan ja toiseen, kunnes överiin asti yltyvät ylisanat vaihtavat tutun kaavan mukaan omistajaansa ja myös live-albumeita aina Rush In Rioa myöten mainitaan. Rush on todellakin yli 30-vuotisella urallaan saanut paljon aikaiseksi, mutta jos ollaan todella mustavalkoisia, kangistaa bändiä hieman ajatus siitä, että se onnistui täräyttämään todellisella voimallaan jalat alta viimeksi yli kaksikymmentä vuotta sitten. Ovathan monet albumit Power Windowsin, Counterpartsin ja Vapor Trailsin tapaan sisältäneet myös hyvää materiaalia ja Rushin tapauksessa laatu ei ole ollut oikeastaan koskaan sidoksissa mihinkään tiettyyn tyyliin, koko ilmaisun muovauduttua jopa saman albumin sisällä parhaimmillaan todella paljon. Silti on pakko myöntää, että tällaisen yhtyeen uutta albumia tulee odotettua aina pelonsekaisin tuntein ja varsinkin nyt, kun tuloillaan on vielä yhtyeen historian ensimmäinen esiintyminen Suomessa. Onko Snakes And Arrows sitten ehtaa Rushia vai sitä divarituotantoa?

Snakes And Arrows onnistui kulkemaan läpi mielenkiintoisen kaaren, ennen kuin albumista osasi sanoa oikeastaan mitään varmaa. Ensimmäisillä kuunteluilla Rush teki selväksi, ettei Vapor Trailsin kehnouteen ole tällä kertaa tyydytty ja ilmaisua on tiivistetty tätä jäykkää albumia paremmaksi. Tästähän riemu olisi saattanut muuten revetä hyvinkin paljon, ellei Snakes And Arrows olisi osoittautunut kaiken tämän jälkeen silti puolivillaiseksi ja hieman veteläksi kokonaisuudeksi. Snakes And Arrowsilla Rush kuulostaa Vapor Trailsia yhtenäisemmältä, sävellykset ovat mukaansatempaavampia, Geddy Lee laulaa hyvin, kitarat rytmittävät rouheasti ja muutenkin soitosta löytyy paljon mukavia tasoja, kuin vanhoihin hyviin aikoihin. Tuotantokin on nyt Snakes And Arrowsilla mukavan modernia raskaudeltaan ja silti perinteitä kunnioittavaa ilmavuudeltaan, mutta se oleellisin ydin nykyisestä Rushista silti valitettavasti uupuu. Snakes And Arrowsista edeltäjäänsä paremman albumin tekee onneksi jo se, että Rush ei tällä kertaa kuulosta hieman hätiköidyltä ja vajavaiselta ihan perusasioita myöten, kun ainakin tuotantoon ja soittoon on nyt panostettu hieman edellistä levytystä enemmän. Valitettavasti tämä ei riitä viemään Rushia loppuun saakka, sillä Snakes And Arrowsilta puuttuu se tietty myrkyllisyys ja terävyys.

Koko kolmentoista kappaleen Snakes And Arrows on loppujen lopuksi yllättävän vaikea kokonaisuus käsiteltäväksi. Tämä ei johdu niinkään musiikin monimutkaisuudesta, sillä Rush on jo aiemmin totuttuun tapaan pitänyt sävellyksensä melko iskevinä ja perusasioihin takertuvina. Vaikeus johtuu sen sijaan lähinnä juuri tästä varman päälle pelaamisesta, tietynlaisen riman korkealle asettamisen puuttumisesta, ennalta arvattavuudesta ja laadun hajanaisuudesta. Snakes And Arrowsin selvät parhaat hetket on lopulta melko helposti löydettävissä ja Far Cry, Workin' Then Angels, The Larger Bowl, Good News First sekä We Hold On ovatkin lopulta ne läpeensä vankimmat hetket koko levyllä. Kolmentoista kappaleen kokonaisuuteen mahtuu kuitenkin niin paljon tasapaksua jälkeä ja jopa suoraa jämämateriaalia Hopen ja Bravest Facen tapaan, ettei kokonaisuus nouse oikein millään keskinkertaisuutta paremmalle tasolle, vaikka tätä miten kovasti haluaisikin. On tietenkin hieman väärin edes olettaa näinkin vanhaksi eläneen bändin saavan aikaan albumeillaan mitään äärimmäisen innovatiivista tai järisyttävää, mutta kun monitasoisesti vaikuttanut Rushin kaltainen bändi tyytyy levyllään tukkuun täytekappaleita ja jopa kertosäkeiden kaltaisiin perusasioihin kompasteluun, tuntuu levyllä olevan tärkeämpää seuraus kuin itse syy.

Snakes And Arrows ei nimittäin ole missään tapauksessa Rush-klassikoksi, modernin Rushin pelastajaksi tai edes erityisen hyväksi Rush-albumiksi nouseva levytys. Se on sen sijaan kolmentoista kappaleen pahasta mammuttitaudista kärsivä ennalta arvattava kokonaisuus, jota on mahdotonta haukkua kovin paljoa, mutta toisaalta ylisanojakaan ei oikein heru kuin muutamille yksittäisille kappaleille ja ratkaisuille. Onhan toki mukavaa kuulla, miten rehellisen ja aidon kuuloista Rush on pitkästä aikaa, kun näinkin vanhat muusikot saavat parhaimmillaan aikaan hyvin voimakasta revittelyä jopa akustisilla kitaroilla, mutta hieman liian veteläksi jamitteluksi ilman sen kummempaa juonen juurta Snakes And Arrows on. Suoraan sanoen levytys ei ole missään tapauksessa samaa tasoa edeltäjänsä kanssa nimenomaan hyvässä mielessä, että se haisee silti voimakkaasti kiertueeseen oikeuttavalta vasemmalla kädellä sutaistulta rock-albumilta, eikä niinkään täysiveriseltä Rush-teokselta. Valitettavasti tämä on ollut asian laita Rushin suhteen jo vuosikausia, suhtautui bändiin miten avoimesti tahansa. Kun tätä albumia seuraa kiertue, pitäisi sen varmaan saada periaatteesta täydet pisteet.