Tarvitaanko Kaihoroon matkustamiseen huonoa makua? Ehkä elokuvien maailmassa, mutta ei niinkään kotimaisen metallin saralla, sillä paikallisesti nimi Kaihori yhdistyy ennemmin Karhulasta ponkaisevaan perinteistä metallia tarjoavaan kokoonpanoon. Puhuttaessa juuri Karhulan tunnetusti laajahkosta metallitarjonnasta Kaihoro on kenties jäänyt hieman Manitoun, Omnium Gatherumin, Total Devastationin ja kumppaneiden varjoon, mutta kyllä monet varmasti löysivät Kaihoronkin viimeistään pari vuotta sitten ilmestyneen Mainheadskullin myötä. Tuolloin Kaihorin anti liikkui hyvin pitkälti stoner-metal sävytteisen perinteisen heavyn suunnalla, mutta nyt kakkosalbumin kohdalla on ollut aika pistää hieman tuoreitakin kortteja pöytään. Boulder pitää nimittäin sisällään toki perinteistä metallia, mutta tällä kertaa selvästi laajemmin aina heavystä hardrockiin saakka levittäytyen, vaikka kieltämättä kaiken takana elääkin vielä pieni stonerin käry. Tämän suunnan edustajia ei kuitenkaan Suomessa ole, eikä varsinkaan liiemmin sieltä laadukkaimmasta päästä, joten jos Kaihori vain suinkin pistää panoksia entistä kovemmiksi debyyttialbumiinsa nähden, voi bändillä olla vielä ovet auki monille suunnille.

Kaihoron stoner/rock-metallinen anti debyyttialbumilla oli kaikesta menevyydestään huolimatta hieman sitä luokkaa, ettei bändi olisi kovin varmasti kyennyt pitämään tyydyttävästä tasostaan kiinni kovin pitkään samalla sopalla. Tämän takia onkin ehdottomasti hyvä, että toiselle albumille on nyt otettu mukaan monenlaisia suuntauksia, minkä seurauksena Boulder pitääkin sisällään paljon kaikenlaista varsinkin 70- ja 80-luvulta toki modernilla otteella. Entistä mielenkiintoisemmaksi Kaihoron toisen albumin tekee se, kuinka tämä ei tarkoita varsinaisesti suoralla tavalla melodista ja tarttuvaa metallista rokkaamista, vaan oikeasti jopa tylyä ja likaista räimettä oikein asenteellisella otteella. Ihan loppuun asti tämä ote ei kieltämättä pidä, sillä ihan kuten debyytinkin kohdalla, jää vielä Boulderiltakin odottamaan jotain vielä parempaa, ankarampaa, tarttuvampaa tai jopa omaperäisempää, vaikka bändin pohjimmiltaan mainion tyylin kannalta ulosantiin ei välttämättä enempää persoonallisuutta kaipaakaan. Siitä pitävät nimittäin jo ihan tarpeeksi huolen albumin modernihko, raskas ja myönteisesti ruma tuotanto, mukava ote soitannassa ja tietenkin yhdeksi albumin parhaista puolista nouseva Markku Pihjalajan ääni, joka edustaa Kaihorossa Manitoun tavoin Suomen kärkiluokan ainesta, mitä tulee vähänkin heavympään vokalisointiin.

Jo ensimmäisellä Kaihori albumilla osaset olivat hienosti kohdallaan ja nyt Boulderilla ote vaikuttaisi olevan entistäkin tiukempi, mutta siinä ohella Kaihoro ei ole onnistunut karistamaan ihan kaikkia ensimmäisen albumin ongelmia. Yhdentoista kappaleen albumin läpi pyörimisen jälkeen jää nimittäin monesti valloilleen hieman sellainen tunne, että laatuahan tässä tuli kuultua kaikin puolin, mutta kovin suurta nälkää tai erityisiä säväreitä Kaihoro ei vain onnistu vieläkään herättämään. Kuuntelukertojen määrän lisääntyessä tilanne muuttuu hieman paremmaksi, kun albumin parhaimmat kappaleet Built On Stone, Years Of Christ, Call Of The Statue, I Got the Beast in My Blood, Boulder, Sad Bastard ja Upon The Questions saavat hieman lisää väriä ja tunnistettavuutta, mutta kokonaisuuden kannalta tätä lopullista siirtymää ei vain tapahdu tarpeeksi. Mukana on toki rumaa riffittelyä, veikeitä sooloja, ehtaa rokkaavaa fiilistä ja Kaihoron omanlaista otetta aina lauluja myöten, mutta ihan täysosumaa tällä ei vielä saavuteta juuri Boulderin kokonaisuuden kannalta. Levylle mahtuu nimittäin joitakin selvästi kasvottomampia kappaleita ja kun nämä tasapainottavat vaakakuppia hieman väärään suuntaan hyvään ja kiitettävään materiaaliin nähden, jää Boulderin kokonaisuudelta kaipaamaan täydessä mitasaan vahvempaa otetta.

Tilanne onkin lopulta hieman turhauttava, kun Boulderista haluaisi pitää vielä selvästi enemmän, kuin siitä lopulta pitää. Kaihoro on laajentanut erittäin selvästi tyyliään, tiukentanut otettaan rokkaavaan metalliinsa ja onnistunut jopa tekemään kaikesta entistä rujompaa, mutta ihan loppuun asti tämä ei vieläkään bändin ulosantia kuljeta. Turhauttavaa tämä on juuri siinä mielessä, että Kaihoro on kyllä rokkaavaa, rujoa, menevää, tarttuvaa ja kaikin puolin laadukasta, mutta ei sitten millään tarpeeksi rokkaavaa, rujoa, menevää, tarttuvaa ja laadukasta ponkaistakseen monien hieman samaan lajiin kuuluvien bändien joukosta esille niin kovasti, että polte juuri Kaihoron kuunteluun rokkaavan metallin mielialalla olisi erityisen kova. Kaihor on kaikesta huolimatta ottanut ehdottomasti oikeita askelia debyyttiin nähden ja parhaimmillaan Boulder tarjoaakin erittäin kovaa jälkeä, minkä ohella tasaisimmat puolet eivät latista albumia kuin paikoitellen, jolloin kokonaisuus yltää tälläkin kertaa hieman eri tavalla tyydyttävälle tasolle. Jatkon kannalta pitää kuitenkin toivoa, että tasoo nousee vielä huomattavasti sykähdyttävämmin ja laajempaa otetta löytyy siinä samalla, sillä Kaihorossa on potentialia.